Äiti, mä oon aikuinen!

Pihka, tuo tunteidensa ja hormonitoimintansa suorasukainen tulkki, teki juoksuja kaksi kuukautta. Ensimmäisen kerran ihmettelin käytöstä jo heti vuodenvaihteen jälkeen – helmikuun lopulla aloin jo miettiä, onko vika minun vai koiran päässä.

Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle, sillä otsikkoon liittyy sairaskertomus.

Noin kuukausi sitten olimme palaamassa aurinkoisena sunnuntaiaamupäivänä Pihkan kanssa koirapuistosta kotiin – Pihka oli tapansa mukaan pikkusievästi käyskennellyt puistossa tovereidensa keralla, eli juossut päättömästi ympäri aitausta ja antanut ja saanut runtua tavanomaisen väkivaltaisen leikin tuoksinassa. Yhtäkkiä panin merkille, että ihan kuin Pihka ontuisi, ihan vähän. Hetken päästä mukula nosti vasemman etujalkansa ilmaan ja vinkui vaimeasti. Mukula antoi kaikessa rauhassa minun tutkia jalan, ja vinkuminenkin loppui siihen: mitään ei löytynyt. Muksu marssi hienoisesti ontuen kanssani kotiin, eikä ontunut enää sittemmin.

Seuraavana perjantaina lähdimme vanhempieni luo Vihtiin, sunnuntaille oli aikataulutettu mätsäriä. Katsellessani Pihkan touhuja iski kalvava epäilys, että ontuuko se. En edes muistanut enää edellisen viikon episodia ja aloin jo epäillä, että ontuminen on katsojan silmässä, sillä vanhempani eivät huomanneet mitään, enkä minäkään välillä. Sitten aivan yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, Pihka nosti vasemman jalkansa ylös, tuli istumaan eteeni ja vinkui. Tunnustelin taas tunnollisesti jalan läpi – ei kipureaktiota ja vinkuminen lakkasi. Kului muutama tovi, kun Pihka nosti jalkansa ylös taas, tällä kertaa huutaen. Sama toistui vielä kerran illan aikana.

Eläinlääkärille soiteltuani jäin seurailemaan tilannetta parin viikon ajaksi. Ontuminen oli ajoittain lähes huomaamatonta, välillä taas selkeämpää. Ontuminen ei selkeästi pahentunut rasituksesta, vaan tuntui voimistuvan ja häviävän lähes olemattomiin oman aikataulunsa mukaan. Saatoin olla yhtenä päivänä varaamassa lääkäriaikaa, ja seuraavassa tuntea oloni hölmöksi, kun hyvä jos ontumista taas edes huomasi. Lopulta se aika kuitenkin tuli varatuksi.

Eläinlääkärilläkään Pihka ei juuri ontunut. Ahdistusta aiheuttaneen (ei tosin siksi, että olisi näyttänyt sattuvan, vaan siksi, että pideltiin pöydällä kyljellään) ortopedisen tutkimuksen jälkeen Pihka ontui selkeämmin – outoa oli se, että ortopedisessa tutkimuksessa vasemmassa jalassa ei ilmennyt mitään. Sen sijaan oikea, “terve” jalka, rutisi sekä ranteesta että kyynärästä. Molemmat jalat kuvattiin.

Katsellessani onnettoman ummikkona röntgenkuvia lääkärin kanssa ehdin jo mielessäni kelata vuosien kipulääkitystä, vaikeutunutta liikkumista, harrastuksia joihin ei päästä. Eläinlääkäri kuitenkin totesi pian, että kuvat ovat tyypilliset koiralle, jolla on panosteiitti – siis vaiva, jota tavataan isojen rotujen nuorilla yksilöillä, esimerkiksi nuorilla saksanpaimenkoirilla. Aivan tyypillinen tapaus Pihka ei kuitenkaan ole – ensinnäkään se ei ole iso koira. Toisenakaan Pihkan jalat eivät ole ollenkaan niin kipeät, kuin “pitäisi”. Ennuste on kuitenkin hyvä – tavallisesti oireet häviävät muutamassa viikossa, ja kun koiralle tulee lisää ikää, vaiva häviää kokonaan.

Lopputulema oli kahden viikon kipulääkekuuri ja lepo. Pihka on tosi mielissään – erityisesti kun olen himmaillut tuon ontumisen takia sen kanssa jo ennestäänkin. Nyt lepoa on kestänyt viikko, ja penskan pää kestää yllättävän hyvin, joskin se on huomattavasti keskimääräistä halukkaampi harjoittelemaan rappukäytävässä peruskäskyjä…

Niin, ja siihen otsikkoon – dramatiikantajua ei Pihkalta todella puutu, sillä kauan kärkytyt juoksut alkoivat röntgenpöydälle jääneellä veritahralla. Juoksupöksyt (jotka meille muuten möi Clefell’s Luxuryn omistaja) ovat vähän ärsyttävät, mutta Pihka on pitkämielisesti päättänyt elää niiden kanssa.

Juoksujen ja panosteiitin (*kop kop*) hellittämisen kunniaksi menemme muuten huhtikuun alusta agilityn alkeiskurssille Heiluvaan Häntään. Äiskää jännittää jo!!

Liukeneva lapsuus

Pihka juoksee hangellaPihkalla on tapana pötkötellä rahilla kasvattajalta saamamme viltti suussaan, ja usein nukahtaakin tähän asentoon. Alex totesi, että rätistä liukenee lapsuutta :,)

Pihka on osoittanut, että osaa olla ihan kamala, mutta myös kamalan ihana. Asunnossa on jos mikäkin saanut kyytiä penskan yksin ollessa – rahin jalat, Alexin kuulokkeet…Pihka oli parina päivänä aivan hirvittävä myös lenkkeillessä. Matka koirapuistoon (runsas kilometri) kesti eräänä päivänä tunnin, koska pinserineidillä oli niin kiire, että meinasi unohtua se riippakivi siellä hihnan toisessa päässä kokonaan… Kaikesta otettiin vähän lisää kierroksia. Koirapuistoon päästessä oli isojen puolella pari puolivuotiasta pikkukoiraa, joita Pihka ensin koitti leikittää, ja kun kävi ilmeiseksi, ettei pieniä kiinnostanut leikkiä rajusti temuavan pinserin kanssa, oli asenne pian enemmänkin “ai rupeetsämulle, häh!“. Ei liene yllättävää, että poistuimme puistosta melko pian saapumisemme jälkeen.

No, rehellisyyden nimissä oli syyttävä sormi pian pakko osoittaa ihan omaan napaan. Olin tällä hirveyksien viikolla kohtuullisen väsynyt itse työkiireiden ja muun säätämisen vuoksi, ja vaikka ulkoilut hoidettiin tunnollisesti ja tuli siinä samalla harjoiteltua vähän seuraamistakin, jäi pennun kallossa killuvan herneen aktivoiminen muuten vähemmälle. Yhdessä illassa opeteltiin peruuttamaan (rekan peruutusääntä imitoivaan piippaukseen), ja seuraavana päivänä oli hihnan päässä jo huomattavasti enemmän minua (ja namipussia) huomioiva nuori koiraneiti. Juu, voisihan sitä jotain mielekkäämpääkin koiralle opettaa, mutta temppujen opettaminen on hauskaa, siinä ei ole paineita “oikein” tekemisestä ja Pihka pääsee pähkäilemään. Sen jälkeen ollaan ko. käskyä treenattu lisää ja alettu harjoitella uutta temppua, kurkkaamista (koira tulee seisomaan jalkojeni väliin ja tapittaa silmiin käskystä), ja ainakin toistaiseksi pennun elämänilo on ollut silminnähtävää, mutta aisoissa pysyvää.

Pihka Kampissa

Hiljalleen pennusta alkaa kuitenkin tulla esiin niitä ison tytön elkeitä. Juoksuja odotellaan edelleen, ja vuodenvaihteessa niin vahvoilta vaikuttaneet merkit ovat huvenneet olemattomiin – siitäkin huolimatta muita muutoksia on ilmassa. Pihkan vahtivietti on herännyt aivan uudella tavalla viime aikoina, ja poikkeuksellisista äänistä ilmoitetaan kovaäänisesti varsinkin, jos olemme vetäytyneet jo nukkumaan alkovin puolelle portin taakse. Vanhempieni luona Pihka nostaa metelin vielä helpommin – maalla vallitsevan hiljaisuuden rikkoutuminen pannaan merkille alta aikayksikön. Isäni, jota Pihka varauksetta rakastaa, saa kiroiluryöpyn niskaansa tullessaan sisään pilkkihaalareissa, eikä halauksiin ja pussailuihin päästä ennen kuin kalanhajuiset tamineet on kiskottu päältä ja asianmukaiset lepyttelyseremoniat suoritettu.

Koirapuistossa Pihka on oppinut sanomaan poikain yli-innokkaille lähestymisyrityksille ei. Melkoisen yllätyksen Pihka järjesti minulle tällä viikolla puistoillessa – marssittuamme hetken porttia kohti ja portilta pois penskan käyttäytyessä kuin ei olisi ikinä ennen koiria nähnyt, pääsi Pihka viimein puistoon kolmen isomman koiran kanssa – kaikkien kanssa on touhuttu aiemminkin hyvässä hengessä, vanhempi narttu on pitänyt penskalle kuria. Tällä kertaa Pihka oli kuitenkin selkeästi sitä mieltä, ettei hänelle tarvitse kenenkään tulla avautumaan, ja äiskän hämmästys olikin suuri, kun Pihka pisti hampaat irvessä isommalleen vastaan (joskin selällään pötkötellen). Tapahtuneen jälkeen kumpikaan ei suhtautunut toiseen yhtään eri tavalla, ja Pihka jatkoi onnessaan temuamista – pääosinhan Pihka tulee hyvin toimeen muiden kanssa, jollei väsyessä näpsiväksi muuttuvaa leikkimistä ja ajottaista jännäilyä lasketa. Ei kuitenkaan jäänyt epäselväksi, etteikö Pihkasta olisi kasvamassa melko tiukka täti…

Pihka täytti muuten 16.1. seitsemän kuukautta, ja ekaa mätsäriä odotellaan – harjoitusmielessä on eka näyttelyhihnakin ostettu. Saa nähdä mitä siitä tulee – Pihkan seisominen ei vieläkään ole kovin ryhdikästä, ja muksulla on tapana innostua, öö, melko lailla kaikesta. En käsitä, miten saadaan juostua ringissä muiden pentujen kanssa niin, ettei Pihka kiskoisi vuoronperään eteen ja taakse. Täytynee testailla, mitä ylikivaa löytyisi mukaan – pakastimessa olisi kivipiiraa, ja leluistahan Pihka toki innostuu, mutta innostuuko liikaa.. Pitänee vielä harjoitella.

Ahneella on sairaalloinen torstai-ilta…

Meillä oltiin torstai-iltana kipeitä.

Kotiintuliaisina asunnosta löytyi kaksi kappaletta oksennuksia. Suuremmasta setistä löytyi tuntemattomasta materiaalista koostuva rämmäle – näytti ehkä nahalta tai joltain vastaavalta, muttei siis näyttänyt kärsineen lainkaan matkastaan vekaran vatsassa – joka oli kohtuullisen suurikokoinen. Tämä repale oli ilmeisesti napattu kitaan ulkoillessa, koska emme keksineet, mistä se voisi olla kotoisin. Pinserinpentu on nopea, vaivihkainen ja säälimätön peto halutessaan…

Pihka itse seuraili siivouspuuhia surkean näköisenä. Se marssi perässäni olohuoneen ja vessan väliä korvat hassusti pään sivuilla sojottaen, eivätkä otsan huolirypyt kovin usein näytä aivan niin huolestuneilta kuin nyt. Hetken aikaa pennun touhuja seurailtuani totesin sen olevan kaiken kaikkiaan varsin nuutuneen oloinen – pentu vaikutti haluttomalta ja apaattiselta, mikä on tälle tarmonpesälle kaikkea muuta kuin tyypillistä.

Hälytyskellot herkesivät soimaan kun tarjosin kakaralle ruokaa, eikä kelvannut. Siis Pihkalle ei kelvannut ruoka – nyt rasti seinään, koska tällaista ihmettä ei ole ennen tapahtunut. Juurikin tästä syystä aloin vähän huolestua, sillä edes pennumpana kärsitty verinen ripuli saati toinen pennun totaalisesti väsäyttänyt vatsaflunssa ei ole vaikuttanut mitenkään kakaran ruokahaluun. Safkaa on aina pitänyt saada.

Tarjotessani penskalle vettä (jota oli ollut koko päivän tarjolla), joi kakara melkein kupin tyhjäksi ja oksensi sitten vapinan keralla kaiken ulos vain paria minuuttia myöhemmin. Luultavasti tämä johtui liian suuresta nestemäärästä kerralla tyhjään vatsaan, mutta huoli tietysti vain yltyi. Eläinlääkäriasemalta vastattiin, että pentua kyllä kannattaa lähteä näyttämään lääkärille, mutta jonnekin muualle, koska heillä ei ole aikoja vapaana.

Täytyy tässä vaiheessa kehaista Eläinlääkäriasema Tikkiä, jonne soitin seuraavaksi. Tikistä vastannut hoitaja paitsi kyseli pennun voinnista yksityiskohtaisesti ja antoi neuvoja huolestuneelle “äiskälle”, myös otti puhelinnumeroni ylös ja lupasi palata asiaan konsultoituaan eläinlääkäriä. Tällä välin Pihka söi jo pienen annoksen ruokaa, haukkui ovikellon ja antoi minun pitkämielisesti mitata itseltään kuumeen. Ell oli ollut sitä mieltä, että pennun vointia voi seurailla vielä kotosalla, mutta heti jos tilanne yhtään huononee, olisi syytä lähteä tarkistamaan tilanne lääkäriin.

Hetkellisestä parantumisesta huolimatta Pihkan kuume hieman nousi iltaa kohden, joskaan ei dramaattisesti, ja enempää vettä tai ruokaa ei mukula suostunut vastaanottamaan. Muuten pennun kunto tuntui kuitenkin pysyvän samassa tilassa, ja Pihkan kori nostettiin poikkeuksellisesti sängyn viereen yöksi. Yöllä nukuttiin vähän huonosti, mutta Pihkasta se ei suoranaisesti johtunut – pentu tursotti korissaan kuin tukki, eikä osoittanut minkäänlaista halua tutkia uutta aluevaltaustaan (makkariin, eli alkoviin, kun ei tavallisesti ole asiaa).

Aamulla tilanne oli jo parempi. Pihka ei vieläkään ollut oma itsensä, mutta oli selkeästi kiinnostunut ruuasta, ja pettynyt kun tarjosin pelkkää riisiä. Sen verran terveempiä kuitenkin oltiin, että vankasti osoitettiin ettei ilman namia sitä piippaavaa kepakkoa muuten meikäläisen hanuriin enää tungeta. Päivällä Alex lähetti jo viestin, että Pihka on oma vamoileva itsensä. Jokin masua vielä riivaa, sillä vatsa on sekaisin, mutta Pihkan mielestä se ei mitenkään ole riittävä peruste pihistellä ruuan kanssa.

Iloisempana sivuhuomautuksena – Pihka on ilmoitettu ekaan mätsäriinsä helmikuulle ja olemme alkaneet harjoitella hampaiden harjaamista. Jälkimmäiseen Pihkalla syntyi välitön viha-rakkaussuhde – purukaluston rapsuttelu nystyräisellä sormikkaalla tuntuu selkeästi kummalliselta, mutta toisaalta se siipikarjan makuinen hammastahna on niin hyvää…!

Joko joko joko joko joko!

Pihka

Siinä missä Pihka osaa pyydettäessä hienosti leikkiä kuollutta, on meillä itsehillinnässä otettu viime aikoina takapakkia. Liekö sitten orastavaa teineilyä, mutta jo kovasti hihnakäytöstään ja luvan odottamista hionut pentu kokee yhtäkkiä hirrrveitä tuskia erilaisissa kontrollia vaativissa tilanteissa. Esimerkiksi muiden koirien ohittamisessa on jonkin aikaa junnattu paikallaan, koska mukula ei vain malta. Puhumattakaan siitä, että jotain ihmiskäsissä olevaa safkaa maltettaisiin haistella kaikki neljä tassua maan tasalla, vaikka hyppimällä ei ole koskaan murentakaan saanut.

Toisaalta Pihka on aiempaa innokkaampi ottamaan kontaktia tilanteissa, jotka eivät ole muiden koirien tai erikoisesti käyttäytyvien ihmisten (esimerkiksi lasten tai sauvakävelijöiden) vuoksi erityisen jännittäviä. Penska saattaa marssia verrattaen pitkät pätkät lenkillä spontaanisti vierellä ja tiiviisti tarjota seuraamista. Sitten paikalle osuu hämärässä hädin tuskin koiraksi tunnistettava pitkäkarvainen kaniinimäyräkoira ja niin kontakti kuin minkäänasteinen kontrollikin rapautuvat koska TOI ON SALETISTI SAIRAAN HYVÄ TYYPPI MENNÄÄNKÖ JO MENNÄÄNKÖ JO JOKO MENNÄÄN?!

Teineilyyn viittaisivat myös orastavat merkit juoksun tekemisestä. Sisarusten tapaaminen meinasi ajautua karille kun Pihka joulun jälkeen alkoi kovasti merkkailla, pitää pitkiä toosanputsailusessioita ja kiinnostua yltiöpäisesti lenkkipolun hajumerkeistä. Sittemmin merkit ovat jo ehtineet vähentyäkin, mutta tämäniltainen koirapuistoreissu vahvisti kyllä, että hitusen herkulliselta tuo kakara nyt poikien nenään tuoksuu. Tilannetta on toki seurailtu, mutta fyysisiä merkkejä ei toistaiseksi ole havaittu eikä teurastamohenkisistä sisustuselementeistä päästy nauttimaan.

Viime viikon perjantaina tapasimme tosiaan Clefell’s R-pentuetta kaiken kaikkiaan seitsemän pennun voimin, vain Turun, Jenkkilän ja Norjan edustajat jäivät uupumaan. Meno olikin puolivuotiailla pinserinaluilla melkoinen, ja pojilla meinasi mennä jo kärhämäksi asti. Kuulimme reissussa Mariannelta vinkkejä (teini)koiran koulutukseen ja sen kanssa elämiseen ja toki jaoimme kuulumisia ja kokemuksia pinserivintiöiden kanssa elämisestä. Valtavan suuri kiitos kasvattajallemme Niinalle pentutreffien järjestämisestä ja emännöinnistä! Kiitos myös Mariannelle ja muiden R-pentujen omistajille mukavasta iltapäivästä :)

Kamerakin oli matkassa, mutta valitettavasti pentupainin ajan keskityin seuraamaan muksun touhuja livenä kameran linssin takana päivystämisen sijaan. Postauksessa olevat valokuvat ovat seuraavan päivän lumilenkiltä – Pihka on tolkuttoman innoissaan puuterilumesta!

Puhtaalta pöydältä.

Vuoden vaihduttua blogin jo kerran ratkaistu malwareongelma ei poistunut vaan kasvoi silmissä, joten lopulta katsoin järkevimmäksi vaihtoehdoksi poistaa koko WordPress-asennuksen ja aloittaa alusta. Vanhat merkinnät valitettavasti katosivat siinä sivussa – ne ovat minulla tallessa tekstimuodossa, ja ehkä jossain vaiheessa lisäilen niitä tänne.

Uuden otsikkokuvan tunnelmissa kohti uutta vuotta, oikeaa merkintää ja kivempaa ulkoasua sitten myöhemmin…