Pihka, tuo tunteidensa ja hormonitoimintansa suorasukainen tulkki, teki juoksuja kaksi kuukautta. Ensimmäisen kerran ihmettelin käytöstä jo heti vuodenvaihteen jälkeen – helmikuun lopulla aloin jo miettiä, onko vika minun vai koiran päässä.
Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle, sillä otsikkoon liittyy sairaskertomus.
Noin kuukausi sitten olimme palaamassa aurinkoisena sunnuntaiaamupäivänä Pihkan kanssa koirapuistosta kotiin – Pihka oli tapansa mukaan pikkusievästi käyskennellyt puistossa tovereidensa keralla, eli juossut päättömästi ympäri aitausta ja antanut ja saanut runtua tavanomaisen väkivaltaisen leikin tuoksinassa. Yhtäkkiä panin merkille, että ihan kuin Pihka ontuisi, ihan vähän. Hetken päästä mukula nosti vasemman etujalkansa ilmaan ja vinkui vaimeasti. Mukula antoi kaikessa rauhassa minun tutkia jalan, ja vinkuminenkin loppui siihen: mitään ei löytynyt. Muksu marssi hienoisesti ontuen kanssani kotiin, eikä ontunut enää sittemmin.
Seuraavana perjantaina lähdimme vanhempieni luo Vihtiin, sunnuntaille oli aikataulutettu mätsäriä. Katsellessani Pihkan touhuja iski kalvava epäilys, että ontuuko se. En edes muistanut enää edellisen viikon episodia ja aloin jo epäillä, että ontuminen on katsojan silmässä, sillä vanhempani eivät huomanneet mitään, enkä minäkään välillä. Sitten aivan yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, Pihka nosti vasemman jalkansa ylös, tuli istumaan eteeni ja vinkui. Tunnustelin taas tunnollisesti jalan läpi – ei kipureaktiota ja vinkuminen lakkasi. Kului muutama tovi, kun Pihka nosti jalkansa ylös taas, tällä kertaa huutaen. Sama toistui vielä kerran illan aikana.
Eläinlääkärille soiteltuani jäin seurailemaan tilannetta parin viikon ajaksi. Ontuminen oli ajoittain lähes huomaamatonta, välillä taas selkeämpää. Ontuminen ei selkeästi pahentunut rasituksesta, vaan tuntui voimistuvan ja häviävän lähes olemattomiin oman aikataulunsa mukaan. Saatoin olla yhtenä päivänä varaamassa lääkäriaikaa, ja seuraavassa tuntea oloni hölmöksi, kun hyvä jos ontumista taas edes huomasi. Lopulta se aika kuitenkin tuli varatuksi.
Eläinlääkärilläkään Pihka ei juuri ontunut. Ahdistusta aiheuttaneen (ei tosin siksi, että olisi näyttänyt sattuvan, vaan siksi, että pideltiin pöydällä kyljellään) ortopedisen tutkimuksen jälkeen Pihka ontui selkeämmin – outoa oli se, että ortopedisessa tutkimuksessa vasemmassa jalassa ei ilmennyt mitään. Sen sijaan oikea, “terve” jalka, rutisi sekä ranteesta että kyynärästä. Molemmat jalat kuvattiin.
Katsellessani onnettoman ummikkona röntgenkuvia lääkärin kanssa ehdin jo mielessäni kelata vuosien kipulääkitystä, vaikeutunutta liikkumista, harrastuksia joihin ei päästä. Eläinlääkäri kuitenkin totesi pian, että kuvat ovat tyypilliset koiralle, jolla on panosteiitti – siis vaiva, jota tavataan isojen rotujen nuorilla yksilöillä, esimerkiksi nuorilla saksanpaimenkoirilla. Aivan tyypillinen tapaus Pihka ei kuitenkaan ole – ensinnäkään se ei ole iso koira. Toisenakaan Pihkan jalat eivät ole ollenkaan niin kipeät, kuin “pitäisi”. Ennuste on kuitenkin hyvä – tavallisesti oireet häviävät muutamassa viikossa, ja kun koiralle tulee lisää ikää, vaiva häviää kokonaan.
Lopputulema oli kahden viikon kipulääkekuuri ja lepo. Pihka on tosi mielissään – erityisesti kun olen himmaillut tuon ontumisen takia sen kanssa jo ennestäänkin. Nyt lepoa on kestänyt viikko, ja penskan pää kestää yllättävän hyvin, joskin se on huomattavasti keskimääräistä halukkaampi harjoittelemaan rappukäytävässä peruskäskyjä…
Niin, ja siihen otsikkoon – dramatiikantajua ei Pihkalta todella puutu, sillä kauan kärkytyt juoksut alkoivat röntgenpöydälle jääneellä veritahralla. Juoksupöksyt (jotka meille muuten möi Clefell’s Luxuryn omistaja) ovat vähän ärsyttävät, mutta Pihka on pitkämielisesti päättänyt elää niiden kanssa.
Juoksujen ja panosteiitin (*kop kop*) hellittämisen kunniaksi menemme muuten huhtikuun alusta agilityn alkeiskurssille Heiluvaan Häntään. Äiskää jännittää jo!!
